Olin raskausviikolla 8+1, kun vessassa käydessä huomasin rusehtavaa tuhrua paperissa. Säikähdin ihan hitosti! Googlasin ja selvitin, että vuoto voi noilla viikoilla olla ihan normaalia, varsinkin kun kuukautisteni olisi pitänyt normaalisti tulla juuri silloin. Muutaman päivän seurasin tilannetta ja sitten vuoto onneksi loppui. Mutta alkoi taas muutaman päivän päästä samanlaisena. Ihmettelin asiaa, koska kahdessa edellisessä raskaudessa en ollut vuotanut yhtään.
Ihmettelin myös sitä, ettei mulla ollut oikeastaan minkäänlaisia raskausoireita, tytöistä voin aikanaan melko huonosti ja tissit oli todella arat varsinkin kuopuksen raskausaikana, koska imetin sillon vielä esikoista. Nyt tisseissä ei tuntunut mitään arkuutta, vaikka taas imetinkin kuopusta. Puhuin siitä myös ensimmäisellä neuvolakäynnillä ja neuvolantäti sanoi vain, että ole onnellinen ja veikkasi masuasukkia pojaksi.
Pelkoni hälveni hetkeksi, kunnes viikolla 9+4 vuoto runsastui ja muuttui kirkkaan punaiseksi. Sisimmässäni tiesin, että huonosti käy ja soitinkin kolmelta yöllä alueeni synnytyspäivystykseen, jossa rauhoiteltiin, että välttämättä ei ole mitään hätään, koska en tuntenut mitään kipuja. Saattoi kuulemma olla monikkoraskaus, josta vain toinen sikiö poistuu. Mieleni rauhoittui sen verran, että sain nukuttua aamuun. Jostain syystä kuintenkin tunsin piston sydämmessäni myös sen mahdollisen toisen, poistuvan sikiön puolesta.
Aamulla kerroin miehelle soitosta ja hän rauhoitteli, ettei usko kyseessä olevan keskenmeno. Jotenkin sitä oli itsekkin vaikea uskoa omalle kohdalle, kun kaksi edellistä raskautta oli mennyt niin niin hyvin. Soitin kuintenkin terveyskeskuksen päivystykseen ja pääsin näytille. Lääkäri sanoi, ettei vielä viittaa keskenmenoon ja kotiutti mut seuraamaan tilannetta.
Noh illalla vessassa käydessä asia oli sitten selvä. Vuotoa tuli niin paljon, ettei itselle ollut enää kysymysmerkkejä. Mies ei vieläkään uskonut vaan rauhoitteli, ettei nyt vielä voi olla varma. Mutta mä itkin. Tiesin. Nukuttiin yön yli ja aamulla takaisin päivystykeen, joka laittoi lähetteen Tayssiin. Tayssissa ultrattiin ja todettiin tuulimunaksi. Olin siis raskaana, ilman vauvaa. Ultrassa näkyi vain tyhjä ruskuaispussi.
Gynekologi määräsi kotiin cytotec-lääkkeet, joilla vauhditettiin kohdun tyhjentymistä. Yleensä lääkkeet kai otetaan niin, että ensimmäiset saa jo sairaalassa ja loput kotona, mutta koska esikoisella oli baletin kenraaliharjoitukset, ei mies pystynyt olemaan mun kanssa kotona seuraamassa, että kaikki menee hyvin, niin sovittiin, että otan lääkkeet vasta illalla kotona.
Mutta cytotecit ei tehneet mitään. Ihan muutaman pienen supistuksen, mutta ei muuta. Ei koko iltana, eikä yönä. Eikä seuraavan kahteen päivään. Kunnes sitten maanantaina, juuri ennen töihin lähtöä se alkoi. Niin kovat supistukset, että en saanut vietyä edes lapsia hoitoon. Oltiin kaikki kotona, buranaa ja panadolia kitusiin ja koko konkkaronkka suihkuun ja kylpyyn. Suihku helpotti ja kun pääsin suihkusta vessaan, niin ruskuaispussi valahti pönttöön.
Tuulimunasta on nyt kohta kaksi viikkoa ja vuoto on onneksi juuri loppunut, eikä vuoto joka vessakäynnillä enään muistuta tapahtuneesta mutta henkiset arvet on tiukassa. Vaikka pieni helpotus olikin se, ettei sikiö tavallaan mennyt kesken, koska sitä ei edes ollut, se ajatus ja odotukset vauvausta on pahin. Se pyörii jatkuvasti mielessä. Enää en juurikaan itke, mutta olen itkenyt ja paljon. Eniten sängyssä nukkumaan mennessä, kun on aikaa ajatella. Päivällä töissä ei kerkiä juurikaan ajatella asiaa ja illalla lapset pitää hyvin kiireisenä. Olo tuntuu jotenkin niin tyhjältä. Ja toisaalta tuntuu väärältä tuntea näin, koska meillä on jo kaksi ihanaa tyttöä ja joillain ei ole mahdollisuutta saada ollenkaan omia lapsia. Mutta jostain syvältä sisältä tulee kaipaus vielä siihen yhteen. Nyt varsinkin kun luulin sen jo toteutuvan ja kerkesin siitä hetken iloitsemaan.
Nyt katsotaan mihin elämä vie, annataan asialle aikaa ja hengähdetään hetki.
Lisää kommentti
Kommentit